Savate Club Helsinki / Artikkelit

Ultimate Fighter on amerikkalainen tosi-TV-sarja, jossa seurataan vapaaotteluammattilaisuudesta haaveilevien miesten keskinäistä kamppailua. Jokaisen kropassa näyttää olevan enemmän lihaksia kuin siihen suosiolla mahtuisi, ja ilman paitaa kulkevat köriläät uhittelevat toisilleen: I’m gonna take you down! Toisia kilpailijoita panetellaan selän takana ja välillä luetaan Raamattua. Joka viikko yksi kilpailija putoaa ottelussa, toiset häviävät talosta jonkinlaisen vamman tai vaivan vuoksi. Milloin hajoaa olkapää, milloin polvi. Kun treenataan, juoksumaton vieressä on oksennusämpäri. Lähdön hetkellä raavaan miehen silmäkulmasta tirahtaa kyynel.

Ai, ette ole katsoneet? Kyllä kannattaisi, laatudraamaa.

Testosteronia uhkuva Ultimate Fighter lienee yksi syy siihen, että vapaaottelu on lajina kovassa nousussa. Kääntöpuolena on lajista muodostuva, hurjalla tavalla värittynyt kuva, joka on kaukana tavallisesta harrastajaurheilusta. Savate Clubin ensimmäisellä vapaaottelukurssilla kukaan ei kysynyt, että missä se häkki oikein on, ja kaikilla on toistaiseksi pysynyt paita päällä. Raivokas väkivalta tai edes sen ihannoiminen ei kuulu lajin olemukseen.

Sattuuko se?

Kun kerroimme ensimmäisissä harjoituksissa aikaisemmista liikuntaharrastuksistamme, kävi ilmi että monilla oli jonkinlainen kamppailulajitausta, vaikka edellisistä harjoituksista oli saattanutkin vierähtää jo jokunen vuosi. Ryhmässämme oli mm. karaten, judon, jujutsun, krav magan ja savaten taitajia - miehet tietysti vitsailivat myös lapsuus- ja nuoruusiän pihapaineista ja muista nujakoinneista.

Ummikkojakin mahtui joukkoomme. Itse en ollut paininut yhtään kertaa elämässäni, joten kaikki kaadot, lukot ja muut lajille ominaiset tekniikat olivat kurssin alussa minulle aivan vieraita. Lyönnit ja potkut tunsin savatesta, mutta esimerkiksi niinkin yksinkertaiselta kuulostava harjoitus kuin kuperkeikka taaksepäin vaati suurta rohkaistumista onnistuakseen. Opettajille täytyy antaa kiitos siitä, että erilaisesta taitotasosta huolimatta koko ryhmä lähti liikkeelle samalta viivalta ja lajin perusteista.

Mitä vapaaottelutreeneissä sitten tehdään ja mitä ei? Sanottakoon aivan ensimmäiseksi, että alkeiskurssin harjoituksissa emme vahingoita toisiamme lyönnein ja potkuin. Jos tarkoitus on harjoitella täydellä teholla, käytössä ovat nyrkkeilyhanskat, potkutyynyt ja säkit. Painia, kaatoja ja lukkoja treenaamme aivan realistisesti pareittain, mutta tämä kaikki näyttää hurjemmalta kuin miltä se todellisuudessa tuntuu. Vapaaottelu on toki täyskontaktilaji, mutta tuo kontakti tulee mukaan vähitellen ja jokaiselle soveltuvin osin. Harrastajien joukossa on sekä tavallisia kuntoilijoita että ihmisiä, joita nimenomaan kamppaileminen ja kilpailu houkuttavat.

Kurinalaisuutta lisää se, että jokaisen harjoituksen sisältö on ennalta määritelty. Tämä tarkoittaa, että emme hyökkää toistemme kimppuun yhtä aikaa kaikkia mahdollisia osaamiamme tekniikoita käyttäen. Aloittelijan kannalta tällainen rajaus on ehdottoman hyvä, sillä moni meidänkin kurssilaisistamme hallitsi jo jonkun muun kamppailulajin, jonka otteita voi soveltaa myös vapaaotteluun. Kurssin tarkoitus on kuitenkin opetella nimenomaan vapaaottelutekniikoita eikä etsiä vastausta kysymykseen ’judoka ja karateka tappelivat, kumpi voitti?’

Läheisyyttä kammoaville laji ei sovi, sillä mattopainin lisäksi olemme esimerkiksi kantaneet toisiamme palomiesotteella, reppuselässä ja eukonkantotyyliinkin. Tunnelma on tällöin varsin tiivis.

Onko järkee vai ei?

Vapaaottelussa kilpailevia naisia on Suomessa vain kourallinen. Harrastajia on toki enemmän, mutta esimerkiksi savatessa nainen pääsisi halutessaan ottelemaan paljon helpommalla. Tämä ei kuitenkaan ole hidastanut minua tippaakaan, sillä en ole tässäkään lajissa aloittamassa kilpaurheilijan uraa. Minulle kyse on kuntoilusta, kuten varmasti suurimmalle osalle harrastajista - olivat he sitten naisia tai miehiä.

Mutta mitä hyötyä vapaaottelusta sitten on? Mitä sellaista se tarjoaa, jota ei muista lajeista löydä?

Minulle vapaaottelutreenit ovat ennen kaikkea vaihtelua, sillä hyvätkin treenit voivat liian samankaltaisina toistuessaan alkaa kyllästyttää. Lisäksi eri lajit kuormittavat eri lihasryhmiä, joten esimerkiksi nyrkkeilyharjoituksissa hyppimisestä väsynyt päkiä saa painiessa hiukan levätä. Kuntosalillakin voisi välillä käydä, mutta jos on hurahtanut kamppailulajien maailmaan, se saattaa tuntua tylsältä. Itselläni se jäi savaten myötä pariksi vuodeksi kokonaan pois, vaikka olen aina pitänyt nimenomaan vapaiden painojen kanssa treenaamisesta, kyykyistä ja maastavedoista - siis mahdollisimman monia lihaksia yhtä aikaa kuormittavista liikkeistä. Vapaaottelussa koko harjoittelu on tällaista treeniä! Kun makaa maassa ja koettaa kammeta kaveria pois päältä, siinä ei ehdi miettiä, että mitähän kohtaa reisilihaksessa tässä treenataan. Ja kohta myös käsivarret tutisevat, vaikkei niitä ole edes tajunnut käyttäneensä. Tätä kautta avautuu myös vapaaottelun edeltäjän, antiikin Kreikassa harrastetun pankrationin nimi. Suomennettuna ”pan” ja ”kratos” muodostavat käsitteen ”kaikki voimat”, ja niitähän vapaaottelussa juuri käytetään.

Voimanhankinta, uusien tekniikoiden opettelu ja periksiantamattomuuden kasvattaminen ovat siis minulle itselleni tärkeimpiä syitä käydä vapaaottelutreeneissä. Pelkät järkisyyt eivät kuitenkaan yksin riitä. Terveys- ja kuntoliikunnan kohdalla on oikeastaan vain yksi järkevä kriteeri: liikunnan on oltava niin hauskaa, että sitä jaksaa harrastaa säännöllisesti. Aina löytyy oman lajinsa saarnamiehiä ja -naisia: tämä laji se olisi kuule sinullekin tosi hyvä! Mutta vaikka jostakin tietystä lajista löytyisikin roppakaupalla hyviä, terveyttä edistäviä ominaisuuksia, niin eipä se mitään auta, jos harjoitukset ovat tervanjuontia eikä niissä tule käytyä.

Viereisen savateryhmän ohjaaja kommentoi Myllypurossa vapaaotteluharjoituksiamme näin: en tiedä, onko tuossa yhtään mitään järkeä, mutta hemmetin hauskalta se näyttää! Aivan. Saman voiman, jonka saa rysyämällä pari kertaa viikossa hikisiä äijiä vastaan, saisi toki hankittua hyötyliikunnallakin; eihän sitä tarvitsisi kuin tilata polttopuut pölleinä, kanniskella niitä pitkin pihaa ja pistellä itse kirveellä palasiksi. Jostakin syystä se halkomotin teko on vain aina jäänyt.

Teksti: Outi Alanne