Nokka-maha-nokka-nokka

Outi Alanne (vas.) ja Outi Pyykkönen suorittivat 4.6.2008 savate-peruskurssin lopuksi sinisen hanskan kokeen

Outi Alanne 07.07.2008

Vuosia uhkailin tyttärelleni, että kun täytän neljäkymmentä, hankin skeittilaudan. Tämä oli pitkään jonkinlainen perheen sisäpiirivitsi: ”Ou-nou, äiti on tullut hulluksi!” Ja sitten naurettiin. Eihän se nyt sentään mitään skeittilautaa hanki, heh-heh.

Syntymäpäivät hurahtivat ohi ja vitsi unohtui, kunnes skeittailu tuli taas mieleen jostakin mainoksesta. Tänään ajatus tuntuu pöyristyttävältä. Olenko tosiaan ollut joskus sellainen tantta, että skeittilauta on ollut hurjinta, mitä olen keksinyt? Hävettää. Olenhan sentään nykyään sinisen hanskan savateur!

Kymmenen yleisliikettä, hop! Aloitin harrastukseni lokakuussa 2006 kuntonyrkkeilystä, joka tuntui tarjolla olevista lajeista vähiten pelottavalta. Syy salille hakeutumiseen oli sama kuin monella muullakin istumatyöntekijällä: niska- ja hartiakivut vaivasivat, eikä juoksu vahvistanut tarpeeksi yläkropan lihaksia. Kuntosalit, jumpat ja pumpit oli kokeiltu, innostus kesti aina aikansa, kunnes osasi ohjelmat ulkoa etu- ja takaperin.

Aluksi nyrkkeily oli aivan mahdottoman vaikeaa. Oikea käsi oli yhtäkkiä takakäsi, vasen jalka etujalka. Oikeiden nyrkkeilijöiden tanssahtelu kehässä näytti niin helpolta, joten miten se saattoikaan olla niin vaikeaa? Tuntui nololta lyödä säkkiä tai kaveria, jos opettaja sattui viereen katsomaan. Ajatus sekosi pienemmästäkin häiriöstä – tai ihan muuten vain. Noloin tunnustus on, että parini kanssa hoimme mielessämme lyöntisarjoja tähän tyyliin: nokka-maha-nokka-nokka, eli suomeksi etusuora, takakäden suora mahaan ja taas etu- ja takasuorat ylös. Helppoa! Jos alkeiskurssin ohjaajamme olisi tiennyt tämän, voin vain kuvitella hänen ajatuksensa: näistä tulee varmaan pienellä ohjauksella to-del-la hyviä...

Kuntonyrkkeilystä lipesin vähitellen savate formen tunneille ja lopulta tänä keväänä, harrastukseen käyttämieni tuntien yhä lisääntyessä, Myllypuroon Annukka Volotisen pitämälle savaten peruskurssille. Laji on vienyt tehokkaasti mennessään, ja tätä nykyä harjoituspäiviä on itselläni 5-6 viikossa, toisinaan parikin tuntia peräjälkeen. Kaikista lajeista olen löytynyt omat suosikkituntini. Kunto on myös kasvanut, mutta lajiesittelyssä luvattu ”ihan huomaamatta” on kyllä lievää pahempaa liioittelua. Sitä punnerrusten, kyykkäämisten, vatsarutistusten ja yleisliikkeiden määrää! Ja jos joku sattumoisin tietää, miksi yleisliike on yleisliike, niin nyt saa kertoa. Sopiiko se joka tilanteeseen? Onko joku jossakin muussa tilanteessa kuin salilla tehnyt sen? Tekeekö joku niitä useinkin? Tällaisiakin voi miettiä treenin lomassa.

Varo humalaisia asuntovaunussa Vaikka kuinka olen hehkuttanut savaten autuutta, en ole saanut käännytettyä kaikkia perheemme kamppailu-urheilijoita. Kuusitoistavuotias tyttäreni harrastaa aikidoa, joka on savateen verrattuna todella rauhanomainen laji. Kiinnitin huomioni Aikidoliiton jäsenlehdessä 1/2008 julkaistuun kirjoitukseen Endo Sensein ajatuksista:

”Pelko on luonnollista, jos vastustaja hyökkää vauhdilla tai jos hän tarttuu meihin kiinni kovalla otteella. Jäykistymme ja tulemme varautuneeksi. Peloton, rauhallinen ja vapaa mielentila saavutetaan ystävällisen asenteen avulla, jolloin kehokin pysyy rentona reagoimaan vastustajan liikkeisiin. Tie tähän on haastava ja pitkä. Päämäärä saavutetaan vain sitkeällä harjoittelulla. Lopulta ehkä opimme olemaan rentoja ja ystävällisiä, vaikka vastapuoli olisikin jäykkä, kova tai jopa aggressiivinen. Harjoitelkaa hitaasti ja olkaa ystävällisiä ukea kohtaan, antakaa toiselle tilaisuus oppia.”

Aikido on toki luonteeltaan erilainen laji kuin savate, mutta siitä huolimatta tuo osui ja upposi. Jo näinkin vähäisellä kokemuksella olen huomannut savatetunneilla käyvän niin eritasoisia, eri painoisia, erilaisella temperamentilla ja nopeudella varustettuja oppilaita, ettei sama tyyli otteluharjoituksissa voi mitenkään sopia kaikkien kanssa. Joko sattuu itseen tai sitten kaveriin. Enkä tarkoita välttämättä mitään dramaattista loukkaantumista, vaan yksinkertaisesti sitä, ettei enää ole kivaa. Jopa aloittelija huomaa, kohdistaako vastustaja aggressionsa suoraan häneen, vai onko intensiivisellä keskittymisellä tarkoitus vain hakea sopivaa sykettä omaan tekemiseen. Tai sitten, kuten joskus sattuu, ollaan tasoerosta huolimatta yksissä tuumin tekemässä kunnon höykkyytystä. Omasta mielestäni on toisinaan ihan hirveän hauskaa, kun toinen vie ja minä vikisen, mutta viejällä on kyllä se vastuu. Puolustautumista ei voi opetella, jos on oikeasti peloissaan. Jos erän jälkeen ottelijat vilahtavat korvat luimussa erilleen, tietävät molemmat varmasti tykönänsä, ettei kaikki ole mennyt aivan oikein. Vapaa-ajan urheilutreenien tarkoituksena kun ei ole pullistelu, egobuustaus tai jyvien seulominen akanoista.

Parhaiten kokemuksen tuoman eron huomaa, jos pääsee kokeilemaan vapaata assaut’ta opettajien tai lajia todella kauan harrastaneiden kanssa. Vastustajina he ovat kuin toiselta planeetalta. Aloitteleva savateur ryntää vastustajan päälle kuin humalainen asuntovaunuun, ilman tietoakaan keveistä osumista ja kontrolloidusta tyylistä, ja pienempikokoinen nainen saa taitonsa mukaan hyppiä ja peruutella pois tieltä.

Kokenut harrastaja taas saattaa jättää aloitteen toiselle, tutkailla tilannetta ja vastustajaa, harkita hetken ja tehdä sitten tekniikkansa; se menee huomattavasti useammin perille mutta aiheuttaa paljon vähemmän vahinkoa kuin voimalla rytistely. Vastustajakin saa näin sen kaivatun tilaisuuden oppia. Tämän kun aina itsekin muistaisi, jos voimiensa tunnossa innostuu liikaa.

Hyvät auttavat huonoja – vai miten se oli? Huonona päivänä saatan yhä ajatella, ettei minulla ole mitään nyrkkeilyssä vaadittavia ominaisuuksia. En ole nuori, nopea ja peloton, opin hitaasti jos silloinkaan. Jalka ei nouse ja tasapaino on huono, kehossani tuntuu olevan vain hitaita soluja. Ruumiinrakenne on varmasti jotenkin vääränlainen, ainakin jalkani ovat ihan varmasti liian lyhyet – mikä muuten voi selittää sen, etteivät potkuni mene perille? Olen varma, että ne papit, opettajat, toimittajat, kääntäjät, yrittäjät, tutkijat, hoitajat ja opiskelijat, joiden kanssa olen nyrkkeillyt, ovat syntyneet nyrkkeilyhanskat käsissään, vai mitä luulette?

Yhtenä päivänä mietimme tyttäreni kanssa näitä kaikenlaisia tekosyitä ja selityksiä, joita ihminen lajin kuin lajin kohdalla itselleen ja ympäristölleen latelee. Pohdimme nauraen, olimmeko koskaan nähneet urheiluseuran mainostavan tähän tyyliin: ”Meillä kaikki treenaavat yhdessä ja hyvät auttavat huonoja!” Ihme kyllä, ei.

Kuluneiden puolentoista vuoden aikana olen tavannut pitkälti toistakymmentä ohjaajaa. Joukossa on ollut miehiä ja naisia, nuoria ja vanhempia, atleetteja ja pullukoita, lyhyitä ja pitkiä, nopea- ja hidassoluisia ihmisiä. Yksi asia on yhdistänyt heitä kaikkia, ja se on vuosien harjoittelu. Ja juuri tästä syystä urheiluseurat eivät puhu hyvistä ja huonoista, vaan kokeneista harrastajista ja vasta-alkajista. Tässä viitataan siis harjoittelun määrään! Laiskasta pitkäkoivesta ei tule hyvää savateuria, sen sijaan alkujaan kankeasta mutta ahkerasta voi tullakin. Jos tukijalka ei käänny kuten pitäisi, vikaa voi rehellisyyden puuskassa etsiä muualtakin kuin geeneistä.

Oma toiveeni on, että vielä useammat naiset löytäisivät kuntonyrkkeilyn ja -savaten lisäksi myös varsinaisen savaten. Vielä toistaiseksi savatetunnit näyttävät täyttyvän enemmän miehistä kuin naisista, ja voi vain ihmetellä, miksi. Tunne-elämyksiähän tässä haetaan, ja paras naiseuden tuoma etu on se, että saa rauhassa hehkuttaa ja haltioitua. Hyvien treenien jälkeen voi halata kaveria ja todeta, että mahtava meininki, olipa kivaa ja hitsi kun ollaan hyviä!

Aurinkoista harjoittelukesää kaikille!

Outi Alanne