Harjoittelu osana elämää: Mikko Hyväri

Harjoittelu osana elämää: Mikko Hyväri 10.02.2017

Yli 20 vuoden tauko – miljoonan lajin mies Mikko Hyväri palaa Savate Clubille. Erityisopettaja Mikko Hyväri kuuluu niihin savaten harrastajiin, jotka olivat mukana jo silloin, kun tämän ranskalaisen kamppailulajin opetus alkoi Suomessa. Nyt hän on palannut takaisin.

Minulla oli pitkä tauko takana ja näin nyt syksyllä 2016 Savate Clubin kampanjailmoituksen – eli olen tässä tapauksessa ’mainonnan uhri’. Mutta olihan tässä paluussani mukana myös se vanha parinkymmenen vuoden takainen taustansa. Halusin ’päivittää’ tilanteen. Mitä kuuluu, kun on taas kerran uudet ja hulppeat tilat, nyt Helsingin Konalassa.

Tulin tänne ensiksi brassi-ju-jutsuun ja ilokseni huomasin, että sitä oli ohjaamassa Juha Järvinen, joka on mielestäni hyvä opettaja. Juhasta huokuu tietynlainen arvokkuus ja hän on kokenut, rauhallinen, itsevarma, pedantti ja löytää nyansseja. Kaikki ylimääräinen höntyily on poissa. Tämä ohjaaja sai jäämään kurssille.

ENSIMMÄISIÄ HANSKAKOKEITA

Olen nyt 51-vuotias – ja olin savatessa mukana jo ihan alkuaikoina 1990-luvun puolivälin tienoilla, silloin parisen vuotta. Minulla oli tarkoitus palata savaten pariin jo useamman kerran, mutta näinkin pitkään kului, että palasin. Muistan, kun kaikki oli silloin kauan sitten Länsi-Pakilan peruskoulun yläastetiloissa vielä alkutekijöissään, jonka jälkeen avattiin Sörnäisiin uusi sali. Suoriteltiin ensimmäisten hanskojen värejä, mikä tuntui jotenkin jännältä, kun kamppailulajeissa oli ollut taitotason mittareina perinteisesti aina erivärisiä vyöarvoja.

Ja olihan savate lajina mielenkiintoinen – se oli uusi laji Suomessa. Lajilla oli kuitenkin selkeä historiansa, missä se oli syntynyt ja mistä se oli tullut. Ranskalaisesta vuosisatojen takaisesta katutappeluperinteestä – oli hiukan kengän kärkiä kovetettu – ja siitä oli sitten muokattu eurooppalainen kamppailulaji.

Olen sen jälkeen nähnyt monenlaisia budo-valmentajia, mutta Jan Lagerbohmin muistan hyvin jo noista ajoista, mainiona ja hyvällä tavalla positiivisena koutsina. Mielikuvani on, että Jani oli sillä tavalla vastaanottavainen tyyppi, että kohtasi ihmisen. Miten ohjataan, kuinka opetetaan ja miten ryhmä otetaan haltuun – tämä toimi.

Onhan se tärkeää, että kun menet salille, millainen tunnelma on sinulla itselläsi – ja itse salilla. Ja mielestäni on aina hienoa, kun joku ihminen päättää, että tämä on se mun juttu. Lähtee sitä kehittämään, tuo uuden lajin Suomeen ja kuinka suureksi tämä onkaan nyt myöhemmin paisunut. Tämä kertoo, että töitä on tehty, ja niissä on onnistuttu.

SOPIVASTI KÄYTÖSETIKETTEJÄ

Kun nykyään tapaa sellaisia nuorempia harrastajia, joilla ei välttämättä ole salietiketit hallussa, niin Lagerbohm laittaa kirjeen ihan peruskäytössäännöistä: tervehditään, kun nähdään. Tällaista arvostan. Eihän se saa niinkään olla, että harjoituksiin tullaan ja mennään kuin Stokkan ovista. Onhan nämä Savate Clubin harrastusmuodot kuitenkin kamppailulajeja, joissa juuri kunnioitus ja luottamus ovat erittäin tärkeitä asioita. Savatessa on minusta sopivasti käytösetikettejä – ei liikaa pokkurointia, kuten on joissain itämaisissa kamppailulajeissa.

Silloisista harrastajanimistä muistan parhaiten Santalan Matin, joka oli huomattavasti nuorempi, teini-ikäinen, mutta otti lajin vakavissaan. Aloitti kilpailemisen ja myös pärjäsi. Itse olin tuolloin jo noin kolmekymppinen.

ROTSI AUKI

Kun on joskus nuorena pärjännyt esimerkiksi jalkapallossa, mikä oli ollut minulle se tärkein juttu, sitä ajattelee vielä nyt vanhempanakin yleisesti selviytyvänsä, että olen muillakin elämänalueilla hyvä, nopea ja ketterä. Ja kun on urheillut paljon ja monia lajeja, sitä huomaa nyt viisissäkymmenissäkin pärjäävänsä monissa asioissa nuoremmille, pari-kolmekymppisille, ihan kehonhallinnassa ja muussa, kun niitä on tehnyt nuorena. Nykyään hyvälläkin tasolla olevat urheilijat ovat usein hirveän yksipuolisia. Puuttuu se monipuolisuus, mitä ennen opittiin.

Vannoin silloin joukkuelajien nimeen, mutta nykyään suhtautumiseni on ihan päinvastoin. Olen halunnut kulkea omia polkujani. Olen aika lailla erakkoluonne, ja tämä luonteeni alkoi puskea koko ajan enemmän ja enemmän esille.

Olin silloin opiskellut, kun aloitin savaten ensimmäisen kerran, liikuntaa ja valmennusta. Ajatukseni oli, että minusta tulisi suuri stara urheilupsykologian alalla. Sellaisia ei ollut silloin Suomessa monia. Hainkin Helsingin yliopistoon opiskelemaan psykologiaa – ja olin menossa sinne aivan rotsi auki.

Ajattelin, että se olisi helppo ala ja koin, että se olisi minun juttuni. En päässyt kuitenkaan sisään yliopistolle ja ymmärsin tällöin toden teolla, että näin suuriin haasteisiin pitää myös valmistautua. Pääsin tämän jälkeen kuitenkin eroon ajatuspinttymistäni, että elämä pitäisi reitittää tietyllä tavalla – että juuri näin kuuluisi tehdä ja asioiden pitäisi mennä niin kuin on suunniteltu.

KOLIN POLKUMARATON ON RASKAS

Lähden tekemään suorituksia melko pienelläkin treenillä. Nytkin oli sellainen neljästä kuuteen viikkoa kestänyt projekti, kun kävin juoksemassa Suomen rankimman maratonin Itä-Suomen Kolin kansallispuistossa. Lähinnä totutin jalat siihen, että nyt on edessä tällainen juoksusuoritus. Siihen tein muutaman vähän pitemmän ja kovemman juoksulenkin. Sitten laitoin repun selkääni ja katsoin, mitä Kolin vaaroilla tapahtuisi.

Tämän polkumaratonin matka oli 44 kilometriä, aikani oli kuusi ja puoli tuntia. Meistä yhteensä noin yhdeksästä sadasta osallistujasta pisimpään puurtaneet juoksivat 160 kilometriä. Aikaa siihen oli 26 tuntia. Eli se on kovaa tekemistä, puhumattakaan niistä, jotka lähtevät maailmalle juoksemaan samankaltaisissa juoksutapahtumissa, ultrajuoksuissa, jotka kestävät kaksikin viikkoa, yhtä kyytiä.

KUIN LEIPÄÄ SÖISI

Olen sellainen miljoonan lajin mies. Viime lauantaina suunnistin ja etenin kolme tuntia lumikengillä, sunnuntaina oli kuntosalin vuoro, maanantaina kävin hiihtämässä, tiistaina olin savatessa. Vähän aikaa sitten treenasin leuanvedon SM-kisoihin, pääsin 45 kilon lisäpainoon. Ajattelin, että suoritan joka vuosi aina jonkun uuden lajin mestaruuskilpailut.

Ja kun olen viettänyt tällaista liikunta- ja urheiluelämää jo niin järjettömän kauan, se kaikki tuntuu vähän siltä kuin leipää söisi. Rakastan punaviinejä, hyviä oluita ja kahveja, syön laadukkaasti enkä ole missään fanaatikko, mutta tällainen liikunnallisuus on elämäntapa – se kuuluu asiaan, elämän- ja päivän rakenteeseenkin.

METSIEN MIES

Teen paljon asioita ulkona, erityisesti metsässä, joka on minulle rakas paikka. Lisäksi tykkään hikoilla ja yhdistellä asioita – eli voin kävellä metsässä koirani kanssa tai sitten voin juosta siellä muutaman tunnin. Se vaan tuntuu älyttömän upealta. Tunnen sen niin täysin, mitä hyvää se tekee korvieni väliin. Jos esimerkiksi työpäivä on ollut ikävä, niin jo kymmenen minuuttia metsän lumossa – yhdeksänkuukautisen ja nyt 54-kiloisen parhaan kaverini, Tarmo-nimisen Leonberginkoirani kanssa – saa valon näkyville.

Asustelen Puu-Käpylässä, mutta tulin äsken tänne Konalan Savate Clubillekin Espoon Luukin metsistä. Oli pimeää. Se tuntui hyvältä, kun tiesi, ettei näe muita ihmisiä. Hyvällä ilmalla siinä on toki oma kauneutensa. Kaikki on hienompaa ja helpompaa, mutta pimeällä sadeilmalla metsä on tyhjä. Siellä ei ole kuin metsän eläimet, toivottavasti linnunlaulu – ja juuri tämä on minusta mageeta. Noissa hetkissä ei kaipaa mitään muuta.

Nämä Pohjois-Espoon alueet, joissa olen kilpaillut paljon myös suunnistuksessa, ovat hämmentävän kauniita seutuja. Käyn siellä usein myös talvisin, menen järvien ylitse lumikengillä. Tuolle alueelle on helsinkiläisenkin helppo mennä. Ja noiden seutujen rauhaan voi luottaa.

ELÄMÄ VIE

Nyt, kun pohdiskelin, että mitä mä teen tämän savate-kurssin jälkeen, niin Lagerbohmin Jani ehdotti, että jos mä tulisin tänne ohjaajaksi. Kieltäydyin aluksi, koska olen hirveän vapaa-aikakeskeinen, mutta sitten Jani pyysi miettimään asiaa, ja illalla ajattelin, että miksipä ei. Olen kiinnostunut. Kirjoitin hakemuksen, ja siellä olisi tarjolla monenlaista kuntopiiriä, kuntonyrkkeilyä tai toisaalta se voisi olla mitä vaan.

Tämä on yllätys, että olen nyt tässä tilanteessa. Elämä vie. Jani saattoi pyytää minua vetäjäksi senkin tähden, että olen ammatiltani opettaja, erityisopettaja, tuossa lähellä Kannelmäen peruskoulussa. Olen ohjannut ja opettanut lähes koko aikuisikäni – eli se ei ole vierasta.

HYVÄ VAIMO JA HYVÄ KOIRA

Olen elämääni tyytyväinen. Tapahtuneet, ikävät ja raskaatkin asiat, ovat tuoneet perspektiiviä ja realismia. Filosofiaani kuuluu, etten halua nipottaa. Nyt kärjistän – mutta mitä nipotuksestani on hyötyä, kun en voi olla varma, olenko huomenna enää hengissä. Yritän ja osaan mielestäni elää hetkessä.

Minulla on aivan ihana vaimo, mahtava tyyppi. Eihän mies muuta tarvitse kuin että on hyvä vaimo ja hyvä koira, niin kaikki on hyvin. Minulle tällainen riittää. Omia lapsia minulla ei ole, mutta olen ollut pitkään isäpuolena, ja se rooli on sopinut minulle hyvin.

LIIKKUKAA JA OLKAA UTELIAITA

Nyt, kun olen aloittanut ohjaamaan Savate Clubilla treenejä, pyrin ehdottomasti siihen, että loisin harjoituksiin hyvän hengen ja meiningin. Keskitytään olennaiseen ja lajiin liittyvään, opitaan asioita ja kehitytään. Treeneihin on kiva tulla ja sieltä lähdetään hyvällä mielellä. Myös vetäjän on keskityttävä tehtäväänsä ja oltava täysillä mukana. Tällaiseen panostan.

Ai, että vielä terveiseni Savate Clubin jäsenille. Olemme kamppailulajeissa, joten muistakaa kunnioittaa myös muita, jotka treenaavat kanssanne. Täällä ei olla omaa egoa pönkittämässä. Liikkukaa, kiinnostukaa – olkaa uteliaita. Tärkeätä on olla liikkeellä iloisella ja ennakkoluulottomalla mielellä, oli se laji mikä tahansa.

Teksti ja valokuvat: John Lagerbohm

Artikkeli on kirjoitettu Mikko Hyvärin kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta.